Kuudestoista luukku

Kyllä meillä nyt näitä poislähteviä riittää. Eilen - viidestoista päivä - oli koiramme Nipan viimeinen tassuttelupäivä ja sitten hän pääsi ns. autuaimmille metsästysmaille. Oli se surullista. Nipan lähtöä kyllä pohjustettiin jo pitkin kesää ja kuluvaa syksyä, nyt se vaan oli pakko tehdä.

On se jännä, mutta koira taisi vaistota viimeisen matkansa. Ei olis halunnu millään lähteä...

Nipa oli rodultaan norjan harmaa hirvikoira, ripauksella karjalankarhukoiraa. Tavattoman lempeä ja lapsiystävällinen. Haukkui hirviä sekä ohikulkijat. Kunnes iski vanhuus ja sen myötä meni kuulo, näkö ja tuli vähän muitakin vaivoja. Ikää Nipalle tuli 15 vuotta täyteen. Koiran iässä se on vissiin lähempänä sataa. Että kai sitä satavuotialla voi vähän yökastelua jo taas ollakin. Eikä oikein kaikkea kuulekaan...

Nipa oli ulkokoira, mutta nyt vanhemmiten minä hellyin ja aloin pitää sitä yöt sisällä. Viihtyi kyllä hyvin. Ja kissojenkin kanssa tuli toimeen. Toivottavasti sitä itsekin vanhetessaan saa olla yöt sisällä ja tulee muitten kanssa toimeen. Sitten kun minulla on parantumattomia vaivoja, niin perikunta voi viedä "piikille". Ja kun olen 100-vuotias.

Tässä hetki ennen lopullista unta.

Nipalle pidettiin asiaankuuluvat hautajaiset ja ortodoksisin menoin luotiin hauta umpeen käsipelissä. Kukkia ja kynttilä kanssa. Siellä Nipa lepää, aikaisempien koirien ja marsujen vieressä (tontillamme on siis eläinten hautausmaa). Toimituksen jälkeen juotiin muistotilaisuuskahvit.

En ole koiraihminen, mutta on minulla vaan sitä ikävä. Outoa, että tänään aamulla herätessä ei tarvinnutkaan lähteä ensimmäiseksi viemään koiraa ulos... Ehkä menen vanhasta muistista ihan vaan itekseni aamupissille puskan juureen.

Hyviä haukkuja Nipalle, olit kiva koira.

- Lady of the house