"Kun auto on sulla alla, niin päästä voit helpommalla..."

Näin iloisesti rallateltiin suomalaisessa iskelmässä 60 - 70-luvuilla. Pitää varmaan osittain paikkaansa. Mutta voi se autoilu olla hermojakin raastava kokemus. Menkääpä vaikka Amerikkaan koettamaan!

Mä mistä alkaisin sen laulun...  No miten olisi vaikkapa ihan alusta?

Matkallamme päätimme ottaa ryhmälle joka perhekunnalle omat kulkupelit. Oli nimittäin ihmisiä ja ennenkaikkea sitä matkatavaraa aika runsaasti. Ja sikäli se oli oikein oiva ratkaisu, koska jokaisen pesueen kiinnostuksen kohteet ja aikataulut olivat erilaiset. Näin jokainen pystyi menemään ihan omien mielihalujensa mukaan.

Minä varasin auton etukäteen käyttäen rentalcars.com -sivustoa. Se oli helppoa, vaihtoehtoja oli paljon ja sieltä löytyi myös suomenkielinen palvelunumero ongelmatilanteita varten. Hintakin oli ihan kohtuullinen, vähän vajaa 400 euroa kahdesta viikosta. Näin siis varaus kiinni, kopio varauksesta ja matkaan.

Minun vuokraamokseni arpoutui Trifty - niminen vuokraamo. Olihan niitä paljonkin, kun on Hertziä, Dollaria ynnä muita. Reippaan 14 tunnin matkustamisen jälkeen Miamin lentokentällä olo oli luonnollisesti TOSI virkeä ja autovuokraukselle otollinen: kello on jo aika paljon, itseä väsyttää, lapsia väsyttää, kaikilla on nälkä... Mutta ei auta, sanoi nauta. Auto on saatava alle ja matka tukikohtaamme alkamaan.

Tuonne piti päästä, Miamin lentokentältä Boca Ratoniin.

Triftyn tiskillä asiat menivät jouhevasti (kun taas Dollarin tiskillä oli valtava jono, ja osa meistä odotti omaa vuoroaan tunninkin), JOSTAIN syystä minulle kuitenkin annettiin isompi auto kuin mitä olin varannut. triftyn asiakaspalvelija oli sitä mieltä, että neljä matkalaukkuani eivät MISSÄÄN NIMESSÄ tule sopimaan varaamani auton tavaratilaan. Minä en ole aivan varma, mitä siinä tapahtui ja miksi, mutta sain alleni katumaasturin ja käteen kuitin vuokrauksesta. Samalla maksoin tietulleja n. 70 taalaa, jotta minun ei tarvitse matkani aikana pysähdellä tietulleissa. Tämä olikin jälkeenpäin ajateltuna ihan kätevä asia.

Olin Suomessa Autoliiton kautta tilannut itselleni kansainvälisen ajokortin. Ajattelin että se varmaan on tarpeen ja niin se tuntui olevan Autoliiton virkailijankin mielestä. Noh, eipä ollut. Ei sitä kysytty edes siellä autovuokraamossa. Tai kyllä minä sen näytin, mutta sanottiin, että ei tuota tarvita. Siinäkin meni sitten 40 euroa hukkaan...

Laukut kyytiin - ja kylläpäs ne menivätkin sutjakasti auton takakonttiin. Takapenkkiläisillä oli tilaa vaikka tansseihin. Ja olihan sillä hyvä ajaa! Automaatti - kyllä. Ei ne Ameriikassa vaihteita vaihtele... Ilmastointi - ehdottomasti. Lady Marmelade kartanlukijaksi ja matka kohti Boca Ratonia alkoi. Meillä oli toisen perheen kanssa hieno suunnitelma, että "ajetaan yhtä matkaa" - kummallakin kun oli hieman hakusessaan se kohdeosoite. Tää oli hieno idea -mikäli olisimme olleet Suomessa ja vaikkapa valtatie 23:lla!

Hiukan vilkkaampaa kuin kotiteillä. Ja hiukan leveämpää.

(Mutta huomaatteko helteisen ilmapiirin?)

Heti kun päästiin valtatie 95:lle, niin... kadotimme toisemme. Eipä ihme. Kuusi kaistaa tuohon suuntaan ja kuusi kaistaa vastaantulevia. Ja autoja niin maan perusteellisen paljon! Ja sitten tuli pimeä. EEEEIIIII!!! Muutaman epämääräisen piston ja parin tunnin ajon jälkeen saavuin pesueeni kanssa pääteasemalle. Ihan kohtuullisesti. Nälkä oli kyllä jo valtava ja kynnet pureskeltu. Pääsi se toinenkin perhe perille - reilu tunti meidän jälkeemme. Komeasti poliisisaattueessa! Kun eksyy niin sitten eksyy. Heillä sattui varmaan vähän kuin suunnistaessa: rasti on ihan vieressä, mutta sitä ei vaan pimeässä löydä. Onneksi ystävällinen seriffi päätti tarkistaa, että mikäpä on hätänä. Ja saattoi perille.

Pikkuisen pimeä-ajoa

 Yön nukuttuamme tutustuimme taloomme ja ennenkaikkea pihalla olevaan uima-altaaseen. Minäkin katselin sitä autovuokraamosta saamaani kuittia - ja menin sydänkohtauksen partaalle: kuitissa olevien summien mukaan näytti siltä, että autoni tulee maksamaan yli 1000 dollaria / kaksi viikkoa. Ei hyvänen aika!!!! Ei kestä lomakassa sitä millään... Noh, eikun tätä asiaa sitten hoitamaan. Kävin parissakin lähellä olevassa Triftyn toimistossa, jossa ei minua osattua auttaa, eikä heillä ollut reservissä sellaista pienempää autoa, jonka olin alunperin varannutkin. Ohjeeksi sain että ajapa Fort Lauderdalen lentokentälle ja vaihda auto siellä. Näin teinkin.

Oli muuten aika stressaavat pari päivää. Auton vaihto onnistui mutta edelleenkään virkailija ei osannut sanoa, että mitä tämä lysti tulee kaikenkaikkiaan maksamaan. Seuraavaa luottokorttilaskua pelolla odotellen... Nyt minulla kuitenkin oli senkokoinen ja -hintainen auto kuin mitä olin alunperin varannut. Ja ne neljä matkalaukkuakin sopi IHAN hyvin tämän pienemmän auton takakonttiin!

Tämmöinen tilava perheauto! No ei sentään, joku vaan

oli lähtenyt vähän pröystäillen katsomaan NHL-peliä

Tämän jälkeen olin jotenkin levollisemmalla mielellä mutta ihan varma en kuitenkaan. Työnsin tämän mahdollisen tulevan konkurssin kuitenkin syrjään mielestäni ja keskityimme esityksiin ja lomailuun. Autolla ajo näytteli kyllä aika suurta osaa matkasta. Koin sen hyvin stressaavana. En itse ajamista, mutta se liikennemäärä ja pitkät välimatkat eivät olleet mukavia. Amerikkalaiset tosiaan pitävät autoilusta. Pitävät niin paljon, että siellä ei todellakaan kävellä minnekään. Teiden yli ei ole rakennettu suojateitä - koska ei ole tarkoitus kävellä. Ei ole ylikulkusiltoja tai alikulkutunneleita - koska ei kävellä. Joka paikkaan vaan autolla, autolla, autolla... Eipä tarvitse ihmetellä miksi tuo kansa on hmmm... tukevahkoa.

Tässä maisemia lähibaanalta. Tämä oli ihan "pikkutie", 

kun näkyy olevan vaan kaksi kaistaa suuntaansa.

Takapuolen ei tarvitse autosta nousta edes pankkiautomaatille. Nekin olivat semmoisia "drive in" - automaatteja. Oheisessa kuvassa Lady Marmelade on kuitenkin uskaltautunut jalan lähiautomaatille. Ilmeisesti sekin oli jollekin paikalliselle liian pitkä aika odottaa, koska automaatille ajoi joku -mutta kun näki, että joku on hänen edellään jalan siinä rahaa nostamassa - niin lähti pois.

Ja tuosta pankkiautomaattijonosta pystyi sitten ajamaan suoraan Starbucksin drive in-jonoon tilaamaan kahvia ja leivoksia. Siis ei TODELLAKAAN tarvitse autosta nousta... Kyllä se tämmöiselle suomalaiselle liikkuvalle porukalle oli ihmettelyn aihe.

 Siinä maisemaa Orlandon suunnilta, matkalla kohti Kennedy Space Centeriä

Itse liikenne kyllä tuolla on yllättävän jouhevaa. Vaikka autoja suihkii joka puolella ja vauhti on kova, niin tietä ja tilaa annetaan kun vaan vähänkin vilkkua väläytät, että aiot vaihtaa kaistaa. Jos joku ei tilaa anna, on hän todennäköisesti turisti. Tai ylimielinen Corvette-kuski kultaketjut kaulassa...  Vasemmalle kääntyminen on vaikeaa. Semmoisia risteyksiä ei oikeastaan ole. Jos ajat ja vasemmalla puolella näkyy joku paikka, missä haluaisit käydä, et sinne todennäköisesti pääse siitä kohtaa. Joutuu vaan ajamaan eteenpäin ja sitten seuraavassa aukkopaikassa (kaistojen välillä on yleensä kaide tai viherkaista) teet vaan reilusti "uubelin" (U-käännös) ja ajat takaisin päin. Oikeassa kohdassa käännyt sitten oikealle. Minulla meni pari päivää tämän systeemin tajuamiseen...

 

 Aiemminkin jo postasin auton värin sopivuudesta asuun.

Olen edelleenkin samoilla linjoilla...

Lähialueen kadut tulivat tutuksi aika äkkiä. Eikä kolareita sattunut -Luojan kiitos. Osa porukasta kävi ajelemassa Key Westissä asti, minä en. Loppuajasta ajelimme sitten rantatietä pitkin Orlandoon ja takaisinpäin pitkin Florida´s Turnpike - tietä. Maisemat olivat kyllä kieltämättä hienoja! On suoalueita, ökytaloja, palmuja, appelsiinipuuviljelmiä... Kuski ei kyllä hirveästi pysty maisemista nauttimaan kun ajamiseen täytyi keskittyä. Se sikäläinen kylttiviidakko on kyllä ihan vertaansa vailla. En varmaan puoliakaan ehtinyt rekisteröimään, mutta aina perille päästiin jotain kautta. Se pimeällä tapahtuva ajo on edelleenkin vihalistallani ykkösenä.

 Melkein Mummo Ankan auto

Olen aina vähän karsastanut ulkomailla ajamista, mutta nyt olen vuoden sisään ajanut sekä Saksan moottoritiellä sekä Ameriikan raitilla, joten siltä osin kynnys on ylitetty. Amerikan osiossa lisämaustetta toi vielä takapenkillä tapahtuva veljellinen nyrkkitappelu, jota kuski joutui karkein sanoin ajoittain rauhoittamaan. Takapenkki yleensä rauhoittui - kuski ei... 

Florida´s Turnpike -tie on semmoinen, joka tulee Floridan halki suurinpiirtein keskeltä niemimaata. Sitä pitkin pystyy ajamaan jopa lenkin koko niemimaan ympäri (jos oikein ymmärsin). Maisematie ja liikenteeltään hyvin jouheva. Pysähdyspaikkoja sen tien varressa on kiitettävästi - semmoisia valtavia liikenneasemia, joiden jälkeen on kyltti että "seuraava asema 40 mailin päässä"... Eli pissalla kannattaa käydä aina kun pysähtyy. Matkalla on tietulleja ja jos et ole ostanut etukäteen "Sunpass" -vaihtoehtoa, niin joudut pysähtelemään tietulleissa ja maksamaan vaihtelevia summia. Jos et maksa, niin perässä tulee sitten vähän isompi maksu. Minä henk.koht. suosittelen sitä, että tämmöinen kannattaa maksaa etukäteen. Siitä sitten vaan ajelet vapaata kaistaa, ilman huolen häivää, laulellen...

Taksii... taksii! Muutama taksi lentokentällä odottamassa.

Kun sain lähtöpäivänä auton palautettua autovuokraamoon ehjänä, niin ihan itku pääsi. Helpotuksesta. Vaikka auto oli meille reissussa välttämätön - joukkoliikennettä tuolla ei tunneta, eikä ainakaan meidän tarpeisiimme se olisi mitenkään toiminut - niin koin sen hyvin stressaavana. Seuraavan kerran olen monessa asiassa viisaampi ja saatan kuitenkin uskaltautua ajamaan uudestaan. Ja kyllä kannatan kokeilemaan! Reippaasti vaan kaasua tarvittaessa ja avointa mieltä. Mutta kannattaa aloittaa päivänvalolla ja pitää joko navigaattori tai erinomainen kartanlukija vieressä. Ja vaikka autovuokraamo ilmoittaisi, että takakonttiin mahtuu vain kolme laukkua, niin kyllä sinne mahtuu suomalaisia laukkuja neljä ja pari pikkunyssäkkää vielä päälle.

Tällaisin tunnelmin kohti auringonlaskua.... tulipas tästä pitkä juttu. Jaksoitteko molemmat lukea tänne asti? Voi kiitos! Seuraavaksi voisin kertoa vaikka ruokapuolesta. 

- Lady of the house